jatkoa....
Olen ollut lähinnä kunnan hommissa
sekä työllisyystöissä, jotka ilmeisesti maksaa kunta ja valtio
tai kuka lieneekään. Monesti työn tekeminen on ollut pelkkää
ajan kuluttamista, koska minuahan ei ole palkattu siksi, että minut
olisi tarvittu, vaan siksi, että jonkinlainen työllistämisvelvoite
on pakottanut kunnan ottamaan jonkun puuhaamaan vähäksi aikaa
jotain "työn" tapaista. Kerran tällaisen "työsession"
aikana istuin pölyisessä huoneessani pari viikkoa ja lueskelin
hyllystä löytämiäni kirjoja, kun en muutakaan tekemistä
keksinyt. Liika työ on stressaavaa, mutta täydellinen palkallinen
hyödyttömyyskin on omalla tavallaan kiusallista ja lopulta
stressaavaa. Kun kerran työpaikalla on, jotain siellä haluaisi
tehdäkin, ettei aika käy pitkäksi. Palkan saaminen pelkästä
olemista nakertaa itsetuntoa, koska silloin kokee todella olevansa
hyödytön.
Pisin yhtäjaksoinen työni kunnan
palveluksessa oli vanhainkoti-palvelukeskuksen johtajan virka, jota
hoidin kaksi vuotta. Kuukauden työn eli työvuorolistan tekeminen
vei yhden aamupäivän, ja loppu kuukaudesta olikin vain tylsää
olemista ja teeskentelemistä, että tekee jotain. Joskus saatoin
tekaista jonkun työsopimuksen ja työtodistuksen, mutta niihin ei
monta minuuttia mennyt. En lopulta enää kestänyt tällaista
tarkoituksettomuutta vaan irtisanouduin. Tein lähtiessäni
kirjallisen ehdotuksen viran lakkauttamisesta ja tehtävien
yhdistämisestä muiden työntekijöiden töihin. Ja näin
tapahtuikin. Olin viimeinen virkaa hoitanut. Lakkautin siis oman
työpaikkani. Virka oli jäänne ajalta, jolloin laitos oli
itsenäinen yksikkö, jossa hoidettiin asiat kirjanpidosta lähtien.
Vuosien varrella tehtävät oli siirretty kunnan keskustoimistoon,
eikä "johtajalla" ollut enää mitään muuta tehtävää
kuin istua tyhjän panttina toimistokopissaan.
Erään toisen kunnan hommissa olin
yhden talven ajan. Toimin uudessa perustetussa virassa eli
sosiaaliosaston osastosihteerinä, jonka työhön kuuluivat
lastenvalvojan tehtävät. Minut valittiin kompromissiehdokkaana,
jotta erästä toista epämieluisaa juoppoa hakijaa ei tarvitsisi
valita. Minulla ei ollut päivääkään työkokemusta
sosiaalialalta. Tässäkään virassa ei työ painanut. Kirjoitin
sosiaalilautakunnan kokouspöytäkirjat eli istuin kokouksessa
”kuunteluoppilaana”. Olin samanlaisessa roolissa myös monissa
muissa kokouksissa. Kokouksen osanottajien ”arvo” ratkaisi sen,
mitä niissä tarjottiin. Parhaat sokeripäällysteiset pullat sai
kokouksessa, jossa oli paikalla lääkäri ja psykologi.
Omalla tavallaan mielenkiintoinen työ
oli lastenvalvojan homma, koska siinä pääsi tutkimaan kiinnostavia
mappeja, joissa olevat isyysselvitystarinat olivat kuin
salapoliisiromaanista – paitsi että ne olivat totta. Myös
sosiaalitoimiston arkisto oli mielenkiintoinen paikka tutkia
”salaisia” mappeja.
En ole luonteeltani sosiaalitantta
-tyyppinen ihminen, jota kiinnostaisivat toisten asiat ja ongelmat
puhumattakaan, että olisin halunnut tehdä toisten ihmisten elämään
vaikuttavia päätöksiä. Tällaista porukkaahan pesiytyy
esimerkiksi sosiaalilautakuntien jäseniksi – yäk.
Minua kiinnosti arkistoissa lähinnä
historiallinen materiaali. Sosiaalitoimiston mapeistahan löytyvät
mm. kopiot kaikkien alaikäisten poliisikuulustelupöytäkirjoista.
Näistä arkistoista löytyi selitys jopa joihinkin sellaisiin
asioihin, jotka olivat aikoinaan liipanneet aika läheltä minua
itseäni. En tarkoita, että olisin ollut kuulusteluissa tai vaarassa
joutua niihin. Eräät kaverini kuitenkin olivat olleet, ja selitys
näille hämäräperäisille asioille löytyi mapeista.
On sinänsä ihmeellinen asia, että
poliisi ilmeisesti poistaa arkistoistaan ikivanhat jutut, mutta
sosiaalitoimistojen mapeissa tiedot nuoruuden kolttosista säilyvät
läpi elämän. No, ei niihin tietysti kovin moni pääse käsiksi,
mutta aika moni kuitenkin. Sosiaalitoimistoissa lappaa erilaista
työllistettyä porukkaa vuosien varrella aika paljon, ja heillä
käytännössä on tilaisuus päästä holveihin. Joissakin pienissä
kunnissa kenellä tahansa kunnantoimiston työntekijällä on tämä
mahdollisuus, koska sosiaalitoimistolla ei ole omaa arkistohuonetta.
Henkisesti stressaavimpia asioita
olivat huoltajuusriita- ja huostaanottokysymykset. Niiden kanssa en
olisi halunnut olla tekemisissä. Joskus kuitenkin jouduin. Pari
juttua vaivasi mielessä vielä vuosikaudet tapahtumien jälkeen.
Oikeastaan vieläkin tekisi mieli ilmoittaa asianomaisille, keitä
heistä vielä on elossa, että minulla ei ollut tehtyjen päätösten
kanssa mitään tekemistä tai jos oli, oma kantani oli tehdyn
päätöksen vastainen. On rankkaa joutua painostettuna
allekirjoittamaan paperi, jolla ihmiseltä viedään lapset varsinkin
kun on tiedossa, että päätös perustuu kunnan sisäisiin
valtakuvioihin eikä lasten oletettuun etuun niin kuin sen lain
mukaan kuuluisi perustua. Sitä paitsi, miten edes pystytään
määrittelemään paras vaihtoehto lasten kannalta, jos
vaihtoehdoista toinen ei ole objektiivisesti arvioiden parempi kuin
toinenkaan. Tällöin – vaikka näin ei saisi tehdä – alkaa
helposti miettiä, että koska kumpikin vaihtoehto on lasten kannalta
yhtä hyvä, niin tehdäänpä päätös sen mukaan, kumpi
vanhemmista tuntuu mukavammalta, tai kumpaan kielteinen päätös
vaikuttaisi vähemmän ikävästi – niin kuin tämän voisi tietää.
Pahimmillaan homma on ikävää kähmintää ja arpapeliä.
